Hannu Kainulaisen puhe Sarsuinmäellä 5.7.2015

res ylil Hannu Kainulainen, Sulkavan reservinupseerit

1(4)
Kotiseutu- ja maanpuolustusjuhla 5.7.2015 Sarsuinmäellä
Kunnioitetut sotiemme veteraanit, herra everstiluutnantti Saarento, hyvät naiset ja herrat
Itselleni tämä tilaisuus on erittäin mieluinen, sillä synnyin 7.7.1941 eli ylihuomenna 74 v sitten
Auvilan koululla, jossa äitini toimi kansakoulun opettajana. Isä oli 26.6. lähtenyt sotaan ja vasta
marraskuun lopulla samana vuonna hän sai ensimmäisen lomansa hyökkäysvaiheen jälkeen ja pääsi
katsomaan työnsä tuloksen. Matka Karjalasta tuntuu näin jälkeen päin mutkikkaalta: ensin
Käkisalmesta junalla Savonlinnaan, sitten laivalla Sulkavalle ja lainapolkupyörällä Auvilan
koululle. Kun ajelin Sarsuinmäelle juhlaamme ajattelin pitkästä aikaa edellisestä käynnistä lähtien,
että kyllä oli polkemista jyrkkien mäkien kautta! Mutta nuori avioliitto on aina kovin motivoiva.
Minun ensimmäiset syvälle mieleeni jääneet muistikuvat alkavat siitä, kun äidin kanssa tulimme
suurhyökkäyksen alettua Karjalasta, johon isä meidät oli majoittanut asemasodan ajaksi. Tulimme
äidin kanssa kesäkuun loppupuolella 1944 samanlaista reittiä Auvilaan, olin tällöin tällöin 3-
vuotias. Kun olin koulun kentällä leikkimässä myöhemmin alkusyksystä kuulin lentokoneen äänen.
Näin lentokoneen, jossa oli pun ainen tähti kyljessä ja se lensi hieman puiden latvojen yläpuolella.
Siitä kerrottiin myöhemmin monissa keskusteluissa ja sen arveltiin olleen Neuvostoliiton
tiedustelukone, jonka tehtävänä oli aselevon tultua voimaan tarkastaa, ettei Sarsuinmäen patterilla
ollut toimintaa.
Toinen muistikuvani oli se, kun isäni kotiutettiin 30.11. samana vuonna ja iä tuli kotiin. Kylän
kuppari oli tullut lieventämään isän sodassa tulleita kolotuksia ja halusin ehdottomasti mennä
katsomaan isää saunaan. Kun avasin saunan oven loikoili isä vatsallaan alalauteella ja kylän kuppari
oli täydessä työssä.. Kauhistelin, kun sarvet olivat isän selässä ja verta juoksi vesihuuhtelun myötä
saunan lattialle.
Isä oli saanut sotilaskoulutuksensa ensin Hangon rannikkopatteristossa varusmiehenä 18.11.1938
alkaen ja upseerioppilaana palveltuaan myös talvisodan ajan, jonka jälkeen hänet reservin
vänrikkinä komennettiin Merivoimien Esikunnasta 1.9.1940 Ylisenauvilaan luutnantti Veijo
Veijalaisen kanssa tehtävinään rakennuttaa 30. Lt.Ptri, linnoitustykistöpatteri, Sarsuinmäen
kallioihin, joka kuului Lt.Psto 3:een ja jonka esikunta oli Puumalan kirkolla Naimi Kaipaisen
majatalossa komentajanaan majuri Väinö Ojanne. Linnoitustykistöpatteristot olivat suoraan
alistettuina III AK:n tykistökomentajalle, eversti Häklille Savonlinnan esikunnassa.
Välit linnoitustyöväen ja patterin miesteen kuin myös kyläläisten kesken olivat hyvät, jota edesauttoivat
kolme isän järjestämää yleisöjuhlaa syystalvella 1940, kun Ahlströmin toimittamista
elementeistä valmistuivat asunto- ja varastoparakit.
Jo helmikuussa 1940 oli aloitettu Sulkavan ja ympäristökuntien reserviläisistä koota 2-tykkisen
ranskalaisen Canet 152/45-taisteluyksikkö. Canet-tykit olivat maailmankuuluja rannikkopikakanuunoita,
joilla hyvin koulutettu miehistö pystyi ampumaan jopa 12 laukausta/min. Tykkien
putkien pituus oli n. 7 m ja kantasuus parhaimmillaan 18 – 20 km. Isä toimi noissa
kertausharjoituksissa tulenjohtokeskuksessa, kasematissa mittausupseerina johtaen patterin
tulitoimintaa ja tulenjohtajana oli ltn Veijalainen Saimaan niemessä. Kun tuli oli avattu ja
ensimmäiset laukaukset iskeytyivät Ahvionselälle jäälle n. 11 km:n etäisyydelle pystytettyjen
kolmen kuusen maaliin kolmen ja kahdeksan metrin päähän eli molemmat laukaukset olivat
täysosumia, jolloin ammunta jatkui suoraan viiden laukauksen pika-ammuntana. Ammuntoja oli
seuraamassa AK:n tykistökomentaja eversti Häkli yli kymmen esiupseerin kanssa ja patteri sai
häneltä kiitokset hyvästä suorituksesta.
2(4)
Auvilan patterista tuli täten myös koulutuspatteri, sillä 2.4.1941 astuivat palvelukseen 1921
syntyneet alokkaat Sulkavalta ja Ruokolahdelta. Vahvuus oli 54 nuorta ”tykkijullin”- kokelasta,
jotka nimitettiin tykkimiehiksi 26.6.1941 eli juuri sotaanmarssipäivänä. Tärkeitä aliupseereita olivat
tykinjohtajat, joina toimivat ”puoliammatilaiset” Ruottisen veljekset Henrik ja Eero. Molemmat
olivat reservin kersantteja ja saaneet koulutuksen juuri Canet-tykeille. Ylikersantti Martti
Vihavainen toimi tykin varajohtajana. Reservistä tuli muitakin merkittäviä sulkavalaisia, tässä
muutamia: Emil Anttila, Eemeli Hintsanen vain muutamia mainitakseni.
Kun Juhannuksen jälkeisenä aurinkoisena, hiostavana päivänä ptri lähti tykkeineen, varusteineen ja
miehistöineen rajalle, oli koko Auvilan kylä tullut saattamaan koulun edustalle. Oli syntynyt papin
vahvistamia liittojakin. Yksi niistä oli isän ja äidin. Matka suuntautui Puumalansalmen kautta
Karjalaan, josssa tuliasemat rakennettiin Kekäleenniemeen, mistä käsin ptri oli osan hyökkäysvaihetta
18. divisioonassa, jonka komentajana toimi kenr.maj. Aaro Pajari, Mannerheimristin ritari.
Noista asemista ptri joutui ampumaan erityisen paljon tuhotakseen vihollisen vahvat betoniset
tukikohdat. Tuli ylettyi pitkälle Ilmeenjärven taakse ja Parikkalaan. Ptri käytti tilanteesta ja maalista
riippuen 40-45 kg miina-, sirpale- ja panssarikranaatteja.
Hyökkäysvaiheen aikana päällikkönä toimi kapteeni Emil Ovaska. Hän oli todellinen isä nuorille
miehistön jäsenille, joka osasi vaikean ihmissuhteiden hoidon taidon, ja jota miehet
kunnioittivat varauksettomasti. Kuriositeettina isä mainitsee, että hänen päällikkönsä, kapteeni
Ovaska, hankki 200 kpl sisupillereitä, pervitiiniä, kun oli toimittava nukkumatta viikon verran, kun
ei ollut miestä vaihtaa tilalle.
Kapteeni Ovaska oli kirjailija, reportteri ja valokuvaaja sotilaan ammatin ohella. Mm. hänen ja
Valde Näsin aikaansaanosta on kuva- ja kertomateos ”Laatokan mainingit”, jossa on myös kuvia
patterista ja sen taistelutieltä. Hän oli syntynyt Laatokalla moottoriveneessä 8-lapsisen
kalastajapeheen vanhimpana, lukenut keskikoulun varusmiespalvelun aikana ja jäi vakinaiseksi
Puolustusvoimien palvelukseen ja suoritti vielä ylioppilastutkinnon yksityisesti. Tämän jälkeen hän
meni kadettikouluun, josta valmistui priimuksena kaaderiupseeriksi.
Seuraavat asemat olivat Kaukolan kirkolla, josta käsin patteri joutui ampumaan paljon ja tukemaan
divisioonan hyökkäyksiä Räisälän ja Käkisalmen valtaamiseksi. Räisälän kirkon vieressä oli
asemissa vihollispatteri, jolloin myös kirkon kuparikatto tuhoutui ammunnastamme. Räisälä
vallattiin samoin kuin Käkisalmi, jonka vihollinen oli polttanut 95 %:sti ja oli siten poltetuin
kaupunki luovutetulla alueella. Olimme väliasemassa Laatokan rannalla Vahtiniemessä sijaiten n. 5
km Käkisalmesta luoteeseen. Tämän jälkeen tykit vietiin Ylläppäähän Taipaleeenjoen pohjoispuolelle,
Laatokan rannalla oleville, ennen sotia rakennetuille alustoille. Ylläppäässä oli myös
betoninen tulenjohtotorni, josta käsin jouduin haarakaukoputkella johtamaan tulta. Konevitsan
luostarisaarella oli vielä vihollisrykmentti, joka oli 7-8 km:n etäisyydellä. Jouduimme ampumaan
saarelle ja myös vihollisen sotalaivoja ja tykkiveneitä. Vihollinen ponnisteli saadakseen joukkonsa
pois saarelta häiriteessämme heitä tulellamme. Näissä ammunnoissa totesimme, etteivät tykit olleet
enää tarkkoja, koska kiivaiden hyökkäysvaiheen ammuntojen johdosta tykkien putkien rihlat olivat
kuluneet olemattomiin. Tästä lähtien olimme asemasotavaiheessa ja Ptrin tykit jätettiin Kannakselle
täysin palvelleina. Patterille tuli loppusodassa käyttöön uudet kanuunat, jolloin toiminta oli lähinnä
kenttätykistön luonteista.
Yksikkömme osallistui kunniakkaasti jatkosodan alkuvaiheen taisteluihin. Monet joukosamme
saivat urhoollisuus- ja kunniamitaleja, mikä tykistössä on harvinaisempaa kuin jalkaväessä.
Muistelen heitä kaikkia lämmöllä ja aseveljeyden luomin monin sitein ja olen iloinen, että sain olla
heidän patteriupseerinaan ja tulenjohtajanaan. Tässä lyhenneltynä isän 1994 esittämä historiikki.
(3/4)
Äidilläni oli kansakoulun opettajana pitkät kesälomat, jolloin nuori aviopari halusi olla yhdessä.
Niinpä isä vuokrasi Kannakselta eräästä maatalosta peräkamarin käyttöönsä, jolloin äiti tuli sinne
kahtena kesänä, 1943 ja1944 kerämään marjoja ja kasvattamaan vihanneksia. Isä lähti joka aamu
töihin patterille ja päivän päätyttyä he saivat olla yhdessä. Minä olin mukana jo v. 1943 äidin kanssa
ja seuraavana vuonna myös kanssani oli vielä sylivauvana veljeni Paavo. Jouduimme syyrhyökkäyksen
alkaessa lähtemään siten, että isä saattoi meidät Käkisalmen asemalle, josta oli junakuljetus
Savonlinnaan ja sieltä taas laivamatka Sulkavalle ja loppumatkalle taksikyyti Auvilan koululle.
Sodan jälkeen ei perhepiirissä puhuttu sodasta, vaikka teini-ikäisinä me lapsetkin olimme kiinnostuneita,
mitä kaikkea on sodassa tapahtunut ja missä milloinkin oli ptri asemissa, mutta emme
osanneet esittää oikeita kysymyksiä ja mieluiten hän kävi sodan asioita läpi aseveljiensä kanssa.
Heitä vieraili maatalossamme usein kesäisin. He eristäytyivät yleensä meillä nimetylle riihikalliolle,
josta sateen sattuessa siirtyivät riihen sisään ja kävivät sodan läpi moneen kertaan. Tämä oli
veteraaneille mielestäni parhainta terapiaa sodan jälkeen. Ei tarvittu psykiatria vaan vertaitukea
toiselta aseveljeltä.Pääsin isäni kanssa keskustelemaan syvällisemmin rintamalla toimimisesta vasta
1994, jolloin olin hänen mukanaan Parikkalassa sotamuistomerkin paljastustilaisuudessa. Sen
jälkeen Laatokan Puolustajien sihteeri, kenraalitar Paula Koho keskusteli kanssani ja vetosi minuun
sillä, että olinhan minäkin veteraani, kun olin kahteen otteeseen sodan aikana Kannaksella. Siitä
lähtien olen ollut Laatokan Puolustajien jäsen ja isä piti siitä kovasti, olihan hän koko järjestön
perustamisesta lähtien siinä mukana ja viimeisinä vuosina kunniapuheenjohtajana. Hän olisi
halunnut käydä Kannaksella ja entisillä taistelupaikoilla. Olin ilmoittanut itseni ja isän vuoden 2005
Laatokan kierrokselle Sampo Ahdon järjestämänä, jossa sisältönä olisi ollut muutama Sarsuinmäen
patterinkin sijoituspaikkoja. Matkan piti toteutua 2005 toukokuun lopussa, isä kuitenkin kuoli
maaliskuussa samana vuonna, joten tätä elämystä ei isä enkä minä pystynyt toteuttamaan.
Sotamuistot tulivat minullekin eteen 1962 keväällä, kun Suomenlinnaan väliaikaisesti sijoitetun
Vaarpston AU-koulun jälkeen siirryimme Suomenlinnan toiselle saarelle Merisotakouluun, jossa
vielä silloin myös rannikkotykistön reseviupseerit koulutettiin. Kun tulin oppilaana ensimmäiseen
katelmukseen oli koulun vääpelinä legendaarinen, myöhemmin sotilasmestariksi ylennetty
ylivääpeli Osa. Hän kysyi: ”Oppilas Kainulainen, oliko isänne patteriupseerina rannikkotykistössä
Laatokalla jatkosodan aikaan?” Vastasin myönteisesti, jolloin Osa pyysi viemään terveisiä häneltä ja
olisi mukava tavata. Kun kerroin tämän isääle hän totesi, että ottaa yhteyttä ensi viikolla, kun on
Helsingissä asioimassa Sulkavan kunnan puolesta. Jo seuraavan maanantaina Osa jälleen totesi:
”Oppilas Kainulaine, tapasimme isänne kanssa, olimme illastamassa Helsingissä, kväimme sodan
läpi ja isänne tuli luokseni yöpymään Suomenlinnaan. Kun palasimme lauttarantaan hyvä, että
Esplanaadi riitti!”
Sotakokemukset eivät pättyneet vain minun sukupolveeni, vaan molemmat poikamme kävivät
rannikkotykistön asevelvollisuuskoulutuksen Upinniemessä. Eversti Vuohelainen toimi yksikön
komentajana. Kun isän kanssa odottelimme alokasmarssia jumalanpalveluksen jälkeen alkoi isä
keskustella eversti Vuohelaisen kanssa kysyen, missä hän oli syntynyt. Kun tuli ilmi, että
Vuohensalmella sanoi isäni:”Sinä olit usein Laatokan rannalla pojannassikka kun isäsi, kalastaja
Vuohelainen kävi patterillemme kalastamassa kalat ja suojasimme häntä tulellamme, jos häne meni
kielletyille alueille.” Silloin Vuohelainen totesi: ”Sinä tulet ottamaan minun kanssani vastaan
alokasmarssin.” Poikani jälkeenpäin kysyi minulta: ”Mitä se isoisä tuonnekin on työtynyt?” Kun
kerroin, mistä syystä, meni hän ylpeänä tervehtimään isoisää lounaalla Vuohelaisen pöytään.
Olin todella otettu, kun lauluharrastukseni kautta kuoromme Laulu-Miehet konsertoi Kaunialassa
veteraaneille Vappuna 2001. Konsertin jälkeisen kahvittelun yhteydessä kyselin Laatokan
Puolustajista, joiden tiesin siellä olevan ryhmänä myös mukana. Sain sieltä 5 veteraania, jotka olivat
4(4)
palvelleet isän joukko-osatossa. Keskustelu jatkui niin kauan, että ryhmä oli myöhästyä
kuljetuksestaan ja voin tuoda isälle heidän terveisensä.
On sitä sotakokemuksia myös ilman sodankäyntiä. Vanhin poikani Tuomas sai niitä kahteen kertaan
palveltuaan viestintäupseerina ensin Kosovossa ja sitten Afganistanissa.
Hannu Kainulainen
res. yliluutnantti

Jaa tämä sivu